Marrasmietteitä

Aioin jakaa tänne ihan uusia kuvia, mutta kun yritin siirtää niitä kamerasta koneelle, olisikin pitänyt käyttää jotain ihmeen Windows Media Playeria. En tiedä mikä se on enkä varsinkaan miten hankala se on, joten annoin olla. Kaiken maailman päivitykset ja uudistukset ovat ennenkin tehneet elämästä vain hankalampaa. Tuossa siis vuosien takainen kuva yhdestä kansallispuistosta. Silloin oli lokakuun loppu, oli harmaa päivä ja lehdet olivat pudonneet puista, joten se sopii tämän hetken tunnelmiin. 

On siis marraskuu. Täällä ei ole vielä satanut lunta, mutta ehkä ainakin vähän pitäisi sataa iltapäivällä ja illalla. Pakkasta on kuitenkin vielä nytkin ennen puoltapäivää. 

Viime aikoina on onneksi ollut välillä ihanan aurinkoisiakin päiviä, mutta paljon on jo ollut myös marraskuisen harmaita päiviä. Ja nyt aletaan tulla siihen harmauden huipentumaan, kun marraskuu alkaa. 

Kun usein ei varsinkaan hämärinä päivinä ja pimeinä iltoina tunnu olevan energiaa mihinkään, sitä helposti pahentaa omaa oloaan syyttelemällä itseään ja yrittämällä väkisin saada itsestään jotain irti, vaikka se ei edes onnistuisi. Olen miettinyt, että pitäisi osata suhtautua itseensä lempeästi eikä ruoskia itseään sillä tavalla. Eihän sitä silloin ainakaan piristy. Pitäisi ennemmin hemmotella itseään ja tehdä sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. Sitten voisi taas jaksaakin hetken verran. 

Itse olen jo monta vuotta pitänyt kiitollisuuspäiväkirjaa. Usein on kyllä pitkiä taukoja sen kanssa, ja sitten taas saatan kirjoittaa sinne kerralla enemmän kiitosaiheita. Pitäisi pitää se aina esillä ja yrittää löytää sinne jokaisesta päivästä niitä arjen pieniäkin iloja. On myös ilahduttavaa lukea, mitä kaikkea siellä on jo. 

Tänään yritin tunnelmoida kahvikupin äärellä kynttilänvalossa. Mutta se mokoma kynttilä ei suostunut tunnelmanluojaksi. Sen sydän käpristyi ja liekki pieneni ja hiipui aina uudestaan, vaikka sydäntä yritti välillä suoristella. (Kuvan kynttilä ei liity tapaukseen; vanha kuva tämäkin.) Minulla ei kovin kauan riittänyt kärsivällisyyttä kynttilän kanssa, ja sammutin sen. 

Onneksi Jumalalla ei mene hermo meidän käpristyvien sydäntemme ja hiipuvien liekkiemme kanssa. Hän jaksaa aina rakastaa ja huolehtia meistä. Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta (Jes. 42:3). Otetaan tämä jae evääksi marraskuun pimeyteen. 

Vaikka me emme jaksaisi olla mitään sankareita, ehkä meidän ei tarvitsekaan. Ei täällä asu sankareita, laulaa Pekka Simojokikin Särkyneiden majatalossa. Sen sijaan Herra, sinun Jumalasi on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee (Sef. 3:17). Tämä vanhan käännöksen mukaan, koska vuoden 1992 käännöksessä ei ole tuota sanaa sankari. 

Ja vielä: lukuvinkki marraskuun piristykseksi on Laura Suomelan Minä vastaan marraskuu. Vaikka se on nuortenromaani, kyllä se piristää vanhempiakin marraskuun uuvuttamia. Siinä nuori opiskelijatyttö päättää, että häntä ei marraskuu nujerra, ja alkaa ilahduttaa itseään ja muita. Muistan, että se olikin tosi ilahduttava lukuelämys aikoinaan. 

Jäähyväiset pandoille

Haikein mielin olen viime päivinä lukenut netistä ja lehdestä juttuja Ähtärin eläinpuiston pandoista, joita ihmiset kävivät hyvästelemässä. Eilen pandat olivat viimeisen kerran yleisön tavattavissa. 

Me olimme aikoinaan mukana Ähtärin Pandakarnevaaleilla, jossa pandat toivotettiin tervetulleiksi. Mutta kun niitä kuljettava rekkasaattue oli lopulta tunnin myöhässä, emme tarjenneet loputtomiin seisoskella pakkasessa odottamassa. 

Ja niin kävi, että ensin emme nähneet pandojen rekkasaattuetta emmekä sitten myöhemmin pandojakaan, koska eläinpuiston liput ovat sen verran arvokkaat, ettei sinne ollut koskaan varaa lähteä. Kuitenkin pandat ovat aina olleet tuossa melko lähellä - mutta silti niin saavuttamattomissa. Eikä niitä tämän jälkeen varsinkaan voi enää nähdä, koska Kiinan matka maksaa vielä hiukan enemmän kuin Ähtärin eläinpuiston liput... 😅 

Ehkä olisi sittenkin pitänyt mennä Ähtäriin... 

Ainoaksi muistoksi pandoista jäivät muutamat Pandakarnevaaleilta otetut kuvat ja Ähtäristä joskus myöhemmin ostettu pandapehmo. Tässä paluu menneeseen eli tammikuuhun 2018, kun Ähtärissä odotettiin pandojen saapumista: 

Lumesta oli veistetty pandoja, joiden yhteydessä oli lapsille liukumäki. Poroajeluakin taisi olla tarjolla  ja jotain tarjoilua tietysti. 

Meille jäi päällimmäiseksi muistoksi sieltä se kylmyys ja harmillinen kotiinlähtö sen takia. Ja sen kyllä muistaa, että väkeä oli tosi paljon. Muistaakseni jopa pari-kolme tuhatta henkeä. Joku ikänsä Ähtärissä asunut sanoi, ettei ole koskaan nähnyt Ähtärin torilla niin paljon porukkaa. 

Syksyn kuulumisia

Urakoin nyt kerralla kaikki postaukset, jotka olen koko syksyn aikonut tehdä, kunhan vain olisin saanut blogin perustettua. Tämä on kuitenkin jo viimeinen tällä kertaa. 

Minä ja mieheni olemme syysihmisiä ja olimme innolla odottaneet syksyn raikkaita säitä, koska silloin on mukavaa retkeillä luonnossa. Retkeily on myös meille rakas harrastus. Mutta kuinka ollakaan, aikaa siihen olisi lähinnä viikonloppuina, ja harva se viikonloppu on jotain kiireitä, ettei meinaa ehtiä mitään ylimääräistä. Sitten kaiken lisäksi vielä mieheni jalka kipeytyi töissä, joten siksikin ainakin epätasaisemmat polut ovat nyt hankalia kulkea. Selvästi ei taaskaan päästä ainakaan mihinkään kansallispuistoon tai vastaaville vaativammille poluille. 

Pari kertaa ollaan kuitenkin liikuttu luonnossa ja nautittu siitäkin vähästä. Toisella kerralla oli oikein eväät mukana, ja syötiin niitä laavulla. Siinä on aina tunnelmaa. Siltä reissulta ei kuitenkaan ole juuri muuta kuin nämä kuvat lehdestä ja sienestä. 

Ihanaa ruskaa on kuitenkin nyt ollut, vaikka osa lehdistä ehti pudota aika nopeasti. Mutta toiset taas eivät ole vieläkään irronneet, vaikka oli myrskyäkin vähän aikaa sitten. 

Seuraava kuva pihlajasta vanhan navetan nurkalla on lapsuudenkodistani. Otettu syyskuussa ennen ruskaa. Siellä on niin ihanan idyllistä, paljon vanhoja rakennuksia. 

Olen myös syksyllä syntynyt, ruskan lapsi. Ei siis ihme, että ruskan värit ovat lempivärejä ja muutenkin nautin syksystä. Syntymäpäiväksi leivoin suussasulavan punaherukkapiiraan, johon tulee Digestive-pohja, kinuskikastiketta ja päälle vielä murotaikina, jossa on muun muassa kaurahiutaleita. Sitten sitä syödään vaniljakastikkeen kanssa, ja se vie kielen mennessään! Muistaakseni olen löytänyt ohjeen joskus jostakin blogista. Olen tehnyt sitä joskus ennenkin, mutta en muistanutkaan, että se oli noin hyvää! 

Mieheltäni sain synttärilahjaksi Jenni Haukion kirjan Sinun tähtesi täällä, jossa hän kertoo elämästään presidentin puolisona. Kiinnostava kirja. Ehtisipä vain lukea senkin jossain vaiheessa! 

Yhdeltä kävelyretkeltä ajettiin autolla pois eri reittiä kuin yleensä. On jännä ajaa tuntemattomia pikkuteitä, siellä voi tulla vastaan niin ihania yllätyksiä. Vanhoja rakennuksia, idyllisiä pihapiirejä ja kauniita maisemia. Tällä kertaa vastaan tuli laidun, jossa oli ihanaa ylämaan karjaa. Vielä muutama kuva niistä söpöläisistä, niin siinäpä olivat tämänkertaiset!  

Tämä yksi oli jo valmiiksi lähellä: 

Sitten ne muut. Ne olivat aluksi kauempana, mutta alkoivat lähestyä meitä, kun pysähdyttiin siihen kuvaamaan ja kun juttelin niille. 

Hyvää syksyn jatkoa! Palaillaan! 

Ajelulla Keski-Suomessa

Kesällä meillä jäi reissut vähiin, ei ehditty käydä edes ajelulla Keski-Suomessa, jossa on aina kiva piipahtaa, jos ei kauemmas pääse. Nyt sitten yhtenä viikonloppuna tehtiin ihana syysretki Viitasaarelle. Siellä on upeat järvimaisemat, joissa silmä ja mieli lepää. Joka kerta onnistumme löytämään jotain uuttakin sieltä. 

Tässä muutamia kuvia reissulta. 

Vaikka ainakin meillä päin oli jo ollut yöpakkasia, ja samalla korkeudella ollaan, Viitasaarella kukkaistutukset olivat vielä täydessä loistossa. 

Viitasaaren kirkon ympäri menee järven rantaa pitkin ihana luontopolku, jossa on kivoja rasteja vaihtuvista aiheista. Tällä kertaa aiheena näkyi olevan Hyvä Paimen. 

Matkalla Viitasaarelle ja takaisin ajetaan monen upean salmen yli. Nehän eivät näytä kuvissa miltään, kun kuvassa näkee vain pienen osan kokonaisuudesta. Mutta tässä vielä pari kuvaa yhdestä salmesta. 

Uusi blogi

Olen koko syksyn miettinyt, jaksaisinko perustaa tällaisen uuden blogin, ja nyt lähdin kokeilemaan. Kun nyt sain tuon perustamisen tehtyä, niin päivittäminen onkin jo pientä. En välttämättä koko ajan postaile tänne, tai riippuu mitä milloinkin tapahtuu. Lukemisen ja kirjablogin kanssa menee kuitenkin eniten aikaa. No. toisaalta, aika näyttää, jääkö tähänkin blogiin kovasti koukkuun! 

Blogin nimen keksiminen tuntuu olevan monesti vaikeaa, mutta kun kerran täällä meillä päin on paljon mäntymetsiä, ja kotimmekin on mäntyjen katveessa, niin siitä nimi. Honkien humina -niminen blogi näytti jo olevan jollakin metsäalan ihmisellä, mutta Humisevat hongat -nimellä en löytänyt mitään. 

Ajattelin jakaa tänne mitä milloinkin mieleen juolahtaa: kuvia, kuulumisia, paikkoja joissa käyn - kaikkea, mitä milloinkin näen, koen ja ajattelen. Tällainen sekalainen blogi siis. 

Terveiset täältä honkien huminasta ja tervetuloa seuraamaan!